Naistenlahden lämpövoimalan piipusta nouseva höyry osoittaa, että matkamme tällä kerralla suuntautuisi suunnilleen etelään. Tuuli ei vaikuta kummoiselta mutta kun palloa ruvetaan täyttämään, kupu alkaakin aaltoilla sinne sun tänne. Ankkuriköysi sentään pitää aisoissa korin, joka myös liukuu lumella melko herkästi. Silloin lentäjä kehottaa naismatkustajia menemään painoksi koriin. Se käykin erittäin helposti, pitää vain katsoa miten sinne asettuu, ettei yhtäkkiä totea seisovansa päällään korin noustessa pystyasentoon.

Jos kylmätäyttö oli haasteellista, on sitä kuumatäyttökin. Tuon tuostakin lentäjä joutuu sammuttamaan polttimen, kun kupu äkkiarvaamatta kääntyy lähes päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kuvun alaosa on erittäin kestävää kangasta, liekin osuminen vahingoittaa sitä. Korista käsin on mukava katsella liekkien syöksymistä kuvun sisään, ja pikkuhiljaa se kuten korikin nousevat pystyasentoon, edelleen rajusti liikehtien. Mikäli alus ei olisi lujasti ankkuroitu, se kaiketi lentäisi tiehensä ennen aikaisesti jättäen loput matkustajat rannalle ruikuttamaan. Nyt kumminkin kaikki pääsevät mukaan. Kun pallon vakaus ja lentoonlähdön edellyttämä keveys on saavutettu, lentäjä laukaisee ankkuriköyden irti ja samassa aluksemme nousee ilmavirtaan, joka sitä jo useaan otteeseen olisi halunnut viedä.

Kevyesti nousemme ylemmäksi. Äskeisistä tuulenpuuskista ei nyt ole tietoakaan ja niinpä lentäjämme loihe lausumaan: "Kuten huomaatte - tämä laite on suunniteltu olemaan ilmassa!" Eikä siihen ole kenelläkään vastaan sanomista...
Näköala on huimaava. Venesatama kuten sitä reunustavat rakennuksetkin pienenevät silmissä. Siilinkari sekä sinne johtavat polut on helppo hahmottaa. Nyt vasta saa oikean kuvan sen sijainnista järvellä. Kuljemme täsmälleen samaan suuntaan kuin lämpövoimalan piipusta nouseva höyryvana.

Talvinen kaupunkimaisema hätkähdyttää pelkistetyllä olemuksellaan. Poissa on lehtipuitten ja nurmikon vehreys, taivaan väriä heijastava veden väri ja heleys, joka sille keväällä ja kesällä on luonteenomaista. Syksyn ruska tietysti antaa oman piirteensä.

Silti talvimaisemaa ei voi sanoa mustavalkoiseksi. Ero näitten kahden kuvan välillä on selvä.

Lentosuunta antaa viitteitä siitä, että ohittaisimme melko läheltä Hervannan, jossa asun. Eipä aikaakaan, kun edessä onkin jo moottoritie ja Hallilan kaupunginosa.

Korkeuksista on helppo hahmottaa paikkoja, joten kuumailmapallolento on mitä parhain keino ympäristöopin opiskeluun.

Kuljemme hieman Hervannan länsipuolelta. Voimalinjan aukko erottuu selvästi. Särkijärvellä risteilee latuja.

Jonkin ajan kuluttua ilmaan nousun jälkeen joku matkustajista kysyy jotain laskeutumisesta.
"Aina sama juttu! Tuskin on päästy ilmaan kun jo aletaan puhua laskeutumisesta!", pääsee minulta. Kaikki lentäjää myöten puhkeavat äänekkääseen nauruun.

Lentäjämme Olli Luoma tähystää maastoa.

Pallon varjo metsän yllä. Talvella havumetsä on silmäänpistävin värillinen kohta maastossa.

Laskeudumme peltoaukealle lähelle Valkeakoskea. Hetken keinuttuaan kori kellahtaa kyljelleen, joten siitä on helppo poistua. Enpä olekaan aikoihin lumessa kieriskellyt. Jotta emme jäisi mahdollisesti liukumaan lähtevän korin alle, lentäjä kehottaa poistumaan sivullepäin, samasta syystä hän pyytää yhtä matkustajaa istumaan pallon kuoren päälle.

Ei se talvilento mitenkään hassumpi kokemus ollutkaan. Hieman vilu kerkisi tulla seisoskellessa mutta lentäjä lohdutti, että kohta ei enää ole vilu.
Edessä on varusteitten siirto autolle. Pallosäkki liukuu kevyesti lumella. Korin siirtoa varten irrotetaan muutama kaasupulloja kiinnittävä hihna, jotka kiinnitetään korin kantokahvoihin. Ihmetellessäni miten kaikki on viimeisen päälle, lentäjä toteaa, että kuumailmapallovarusteita ei suinkaan suunnitella vihreän veran ääressä...

Varusteitten pakkaamisen jälkeen seuraa jo tuttu kuohuviiniseremonia ja diplomien jako. Sitten onkin aika palata Tampereelle.